Suossa tarpomista

Kuluneen vuodenvaihteen tienoilla minulla on ollut poikkeuksellisen pitkä suossa rämpimisen jakso. Se alkoi joskus joulukuun alussa ja vasta nyt alkaa varovasti näyttää hellittämisen merkkejä, ainakin hetkeksi. Aikaisempina aikoina päti poikkeuksetta nyrkkisääntö: paska fiilis loppuu viimeistään kolmen vuorokauden päästä. Enää siihen ei voi näköjään luottaa.

Ehkä kyseessä on ns. Sielun pimeä yö -kokemus (en ole tosin koskaan täysin käsittänyt mitä sillä täsmälleen tarkoitetaan). Olen kokenut oloni jonkinlaisena irtautumisena vallitsevasta todellisuudesta: ikään kuin olisin paikalla mutta en kuitenkaan läsnä. On kuin osa minusta olisi ollut maata kiertävällä radalla (käytin tätä samaa ilmaisua olostani 25 vuotta sitten, kun sain diagnoosin keskivaikeasta masennuksesta). Välitilassa oleminen kuvaa oloa myös hyvin: en ole tässä mutta en oikeastaan missään muuallakaan.
Välitila tuo mukanaan sen, että elämä ei tunnu hyvältä eikä tutulta. Aiemmat ilonlähteet eivät enää tuo iloa, eikä mikään tekeminen innosta. Perustoimintakyky on pääosin jäljellä, mutta kaikki on koneellista. Ihmiset tuntuvat vierailta, kaikki asiat turhilta ja oma eksistenssi täysin tarpeettomalta. Olotila on suorastaan pelottava: mitä tapahtui ja jäänkö tällaiseksi? En tietenkään jää, mutta mustimmalla hetkellä mieli ei tavoita sitä tietoa.

Samaan aikaan ovat tietysti mellastaneet ne tutut fyysiset oireet, joita myös ylösnousemusoireiksi kutsutaan. Alkavan flunssan kaltaisia oloja, jotka kuitenkin ovat seuraavana päivänä tipotiessään. Ankaria lihas- ja nivelsärkyjä, etenkin aamuisin. Päänsärkyjä ja rytmihäiriöitä (öiset ovat raivostuttavimpia). Kuumia aaltoja ja kylmiä aaltoja (kylmät ovat ankeampia, koska ne kestävät huomattavasti pidempään). Erilaisia univaikeuksia, ja ennen kaikkea loputonta väsymystä, joka ei lähde nukkumallakaan. Tätä kaikkea on kuulunut elämään jo parin vuoden ajan, joskin tahti on viime aikoina tiivistynyt.

Ettei liian helppoa olisi, mukana kuvioissa on myös oma varjotyöskentely. Pintaan nousee tuon tuostakin tunteita, joissa ei tunnu olevan päätä eikä häntää. Surua, epätoivoa, raivoa, vihaa – mikä tahansa luettu teksti, kuultu musiikki tai ajateltu ajatus saattaa yhtäkkiä puhkaista jonkin piilossa olleen tunnekuplan, joka purkautuu ilmoille aikaa ja paikkaa katsomatta. Itsessä tuntuu olevan loputtomasti kamaa pyrkimässä maton alta ulos, huolimatta siitä että olen tehnyt tunteideni kanssa tietoisesti töitä jo 15 vuotta. Osa oman järjestelmän läpi kulkevista tunteista liittyy ydinperheeseen ja omiin sukulinjoihin, joiden energioiden kanssa me kaikki olemme (valitettavasti!) naimisissa. Saamme väistämättä osamme myös kollektiivienergiasta, joka on tällä hetkellä kaiken maailmassa ja ihmiskunnassa tapahtuvan "moukaroinnin" myötä täynnä tuskaa ja ahdistusta.

Henkisissä ympyröissä tämä kaikki on periaatteessa aivan normaalia. Tiedämme että kehomme, mielemme ja energiarakenteemme ovat tällä hetkellä aikamoisessa paineessa ja käyvät läpi suuria muutoksia yrittäessään sopeutua koko ajan nouseviin energiavärähtelyihin. Niille, jotka ovat aikanaan valinneet 5D-siirtymän tässä elämässä, kyse on mielen ja kehon puhdistumisesta ja DNA:n muutoksista palvelemaan korkeammin värähtelevää tietoisuutta. Myös auran eli energiarakenteen on eheydyttävä ja vahvistuttava voidakseen pitää meitä kasassa nyt ja tulevaisuudessa. Juuri tällä hetkellä on kieltämättä vaikea kuvitella kulkevansa valokehossa vielä tämän inkarnaation aikana, mutta annan toki ihmeelle mahdollisuuden 😊 Sitä odotellessa riittää, että jaksaa huomiseen.

Kaiken kärvistelyn keskellä on lohdullista ajatella, että menen kuitenkin koko ajan eteenpäin. Prosessi etenee kuin spiraali: työstän jotain asiaa, joka aika ajoin tuodaan uudelleen eteen - ehkä hiukan eri muodossa tai eri intensiteetillä kuin ennen. Työstäminen jatkuu, kunnes luu on kaluttu loppuun, oppi siitä saatu ja asia tullut lopullisesti päätökseensä. Kerran täysin valmiiksi saatettu sisäinen työ ei palaa enää koskaan kummittelemaan.
Toinen lohdullinen näkökulma on, että kaikki minkä parannan ja tasapainotan itsessäni tässä hetkessä, parannan myös perheessäni, sukulinjoissani ja kollektiivienergiassa kaikilla eri aikalinjoilla. Olen saumaton osa monenlaisia kokonaisuuksia, ja kaikki mitä minussa energeettisesti tapahtuu, vaikuttaa myös niihin.

Jaksamista itselleni ja kaikille rakkaille valotyöntekijä-kollegoille: kyllä tästä hyvä vielä tulee! Kenelläkään meistä ei ole yhtään suurempaa taakkaa, kuin minkä aikanaan itsellemme valitsimme 😉

Valoa toivottaen,
Kaisu ❤